Niimpä, kuinka minusta lopulta tulikin fysioterapeutti?

Lapsuudessa en muista haaveilleeni yhdestäkään ammatista kovin intohimoisesti. Eläimet, erityisesti hevoset ja koirat kiinnostivat ja koin niiden kanssa olemisen minulle helppona. Yläasteelle siirryttäessä pohdin eläinlääkärin uraa, mikä näyttikin peruskoulun päättötodistuksen valossa vallan mahdolliselta.

Liikunta on kuulunut puolestaan elämääni aina. Olen harrastanut useita eri lajeja ja osassa niistä kilpaillut. Kokemusta on mm. lentopallosta, tanssista, salibandysta, ringetestä, crossfitista, lännenratsastuksesta sekä ryhmäliikunnasta. Unohtamatta meidän kahta siperianhuskya, joiden kanssa on tullut juostua lenkki jos toinenkin viimeisen 15 vuoden ajan. Olen hyvin kiitollinen omille vanhemmilleni kaikesta tuesta ja kuskaamisesta, sillä ilman heitä monet opit liikunnan saralla olisi jäänyt kokematta.

Lukioon jatkaessa ajattelin koulun olevan enemmän muodollisuus, sillä koulunkäynti oli aina maistunut ja olin siinä pärjännyt. Todellisuus tuli vasten kasvoja melko rytinällä ja pitkän matematiikan, fysiikan sekä kemian kohdalla nousi seinä vastaan. Matikan suoritin pitkänä, joskin kirjoitin lyhyenä. Mieleen on jäänyt illat, jolloin istuimme isän kanssa vierekkäin ja laskimme yhdessä. Kirvesmiehen laskupää oli monin verroin vikkelämpi kuin omani, ja muistan myös matikan opettajani hymähdelleen isäni aikaan saannoksille. Vastaus oli usein oikein, mutta kuinka siihen oli päädytty, ei ole tainut selvitä tänäkään päivänä.

Lukion kirjoitusten lähestyessä täytyi alkaa pohtia muita ammatteja eläinlääkärin tilalle. Missä ammatissa saisi olla tekemisissä eläinten kanssa, mutta työ sisältäisi muutakin kuin niiden päivittäisiä hoitotoimenpiteitä. Pitkän pohdinnan tuloksena syntyi ajatus eläinfysioterapiasta. Mikä lopulta olikin aivan nappivalinta. Enää tarvitsi hakea vain ammattikorkeakouluun fysioterapiaa lukemaan, jonka jälkeen suorittaa erikoistumisopinnot eläinpuolelle. Selvä homma!

Kunnes ei ollutkaan. Lukion todistus jäi sen verran kehnoksi, etteivät pisteet riittäneet ammattikorkeakouluun. Täytyi jälleen tehdä uusi suunnitelma. Näin paikallislehdessä ilmoituksen, jossa haettiin uuteen Kuopion hierojakouluun opiskelijoita ihka ensimmäiselle vuosikurssille. Pääsin tuonne sisään ja vuosi tuolla opetti enemmän kuin osasin ajatella. Nyt minulla oli ensimmäinen ammatti, mutta ammattikorkeakouluun pääsy oli yhä tavoitteena ja hain sinne uudelleen. Kuitenkaan pääsemättä vieläkään. Kolme vuotta lukion päättymisestä sain kuitenkin paikan amk:sta! Sitkeys palkittiin ja uudet opinnot odottivat.

Suoritin fysioterapeutin opinnot neljässä vuodessa. Puolivuotta enemmän kuin kurssikaverini. Saimme esikoistyttäremme kun aloitin toisen vuoden fysioterapiaopinnot, ollessani 23 vuotias. En ikinä ajatellut nuorena äidiksi tulemisen poissulkevan työelämässä etenemistä ja siinä kehittymistä, eikä se ole sitä totta tosiaan tehnytkään. Vauva kulki mukana kursseilla ja sain riivittyä kurssit kasaan. Ihanaa aikaa ❤ Opinnäytetyön tein yksin, mitaten siperianhuskyjen lonkkanivelten liikelaajuuksia. Ajatuksena yhä eläinfysioterapia. Kuitenkin valmistumisen jälkeen, työelämän ja pikkulapsi arjen myllerryksessä, siirtyivät erikoistumisopinnotkin.

Kokeilin vajaan vuoden ammattini harjoittamista työntekijänä pienessä firmassa. Kuitenkin yrittäjyys kutsui ja siirryin tekemään hierontaa sekä fysioterapiaa ammatinharjoittajana toisaalle. Kokeilin siipiäni muutamassa eri paikassa ennen kuin siirryin Mehiläiseen, jossa olen työskennellyt yrittäjänä nyt noin kuusi vuotta.

Minulla oli pari ensimmäistä vuotta pääni sisällä melkoinen ammatti-identiteetti myrsky; tekisinkö pelkästään hierojan töitä vai fysioterapiaa? Se oli selvää, että molempia en pystynyt rinnakkain tarjoamaan. Tämä siksi, että itseni tietäen en muutoin lähtisi haastamaan itseäni tarpeeksi vaan tinkapaikan tullen hyödynnän hierontaa, mikä ei ole ongelman ratkaisua vaan menemistä sieltä, mistä aita on jo rikki. Siispä tein ratkaisun tarjota vain fysioterapiaa ja panostaa siihen olemassa olevilla resursseilla. Tämä tarkoitti iltaisin/öisin opiskelua, jos sitä halusin tehdä. Sekä käyttää kaikki ylimääräinen raha opiskeluun.

Miellän itseni ikuiseksi opiskelijaksi yhä edelleen, sillä tiedonjanoni on kyltymätön. Aika toki on rajallista, erityisesti kuopuksen syntymän jälkeen, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Myös itsensä kehittämiselle.
Tekstin kirjoitus oli myös hyvä avaus minulle itselleni, sillä usein unohtaa mistä on aloittanut ja ajoittain sitä on hieman kohtuuton vaatimustasoltaan. Pitkä matka on kuljettu ammatillista polkua tähän päivään, ja onnekseni saan sitä jatkaa ❤

Terkuin,